Villasta kudottu, nukallinen ryijy oli käytössä viikinkien veneissä lämmittävänä peitteenä jo ennen 1000-lukua. Suomessa ryijyjä on kudottu ainakin 1500-luvulta lähtien, jolloin ne olivat käyttötekstiileitä kylmissä sisätiloissa. Ryijystä tuli arvotekstiili, kun siihen alettiin kutoa hovikulttuurin kuvia. Ryijynkudonta levisi maaseudulle ja samalla kuviot kansanomaistuivat – elämänpuu, kannuksenpyörä, tulppaani, sydän. Kansanomaisten ryijyjen kausi alkaa 1700-luvun lopulla.
1800-luvun lopulla taiteilijat kiinnostuivat kansallisromantiikan hengessä koristeellisista ja värikkäistä ryijyistä ja niistä tuli keräilykohde. Kansatieteilijä U. T. Sireliuksen Suomen ryijyt -kirja vuodelta 1924 vakiinnutti käsityksen ryijyn suomalaisuudesta ja samalla käynnisti ilmiön, jossa ryijyt levisivät ennennäkemättömällä tavalla koteihin eri puolilla maata. Oli kunnia-asia kutoa omaan kotiin ryijy. Kysyntään vastattiin Neoviuksen ja Suomen Käsityön Ystävien tarvikepakkauksilla, joissa asiakas osti mallin ja langat ja toteutti tekstiilin itse.
Vanhojen ryijyjen mallit, samoin kuin taiteilijoiden suunnittelemat modernit ryijyt, levisivät koteihin postimyynnin avulla. 1930-luvun funkisryijy olohuoneen seinällä oli osa modernia elämäntapaa. Ryijyn popularisoituessa syntyi kiinnostus myös yksilöllisempää ilmaisua kohtaan. Tekstiilitaiteilijoiden uudistusten myötä ryijystä tuli itsenäinen taidemuoto. Modernin taideryijyn ominaisuuksia ovat pitkä, tiheä nukka ja runsas väri-ilmaisu.
Kuvassa ryijy Suopursuja. A.W. Raitio, 1934. © Designmuseo